20 JOTAIN VUOTTA IKÄKRIISI

LIFE


Mulla on kamala pelko siitä, että tuhlaan mun elämän kokonaan, enkä ehdi tekemään mitään siistiä tänä aika mikä mulle on nyt suotu. Just vasta kahdenkympin ohittaneena 21-22 vuotiaana olin vielä suhteellisen rennoin mielin tästä asiasta ja funtsin että "vielä ehtii" ja "oot vielä nuori". Mutta nyt 24-vuotiaana (joo tiiän että tää ei oo vielä ikä eikä mikään) tuntuu että kaikki kaatuu päälle. 

Panikoin useasti että 

"en oo saatana vielä ees käynyt Aasiassa, Etelä-Amerikasta puhumattakaan ja jokainen muu on reppureissannut kaikki lokaatiot lävitse. Mä oon vaan täällä Norjassa koko ajan ja se on sit siinä"

"kaikki kaverit on jo valmistuneita opiskeluistaan ja unelma duuneissaan ja mä vieläkin väkerrän tätä gradua, jota en oo oikeasti saanut vielä edes aloitettua."

"En mä ees tiedä minkälaista duunia mä haluisin tehdä ja nyt tuntuu siltä että haluan vain maata sängyssä koko kesän tekemättä mitään"

"miten mä voin olla kunnianhimoinen, jos en tiedä ees mitä mä haluan tehdä"

"Makaan vaan päivät kotona ja heitän mun elämää hukkaan kun päivän suurin saavutus on se, että pesin kaksi koneellista pyykkiä ja katsoin muutaman jakson tv-sarjaa." 

"En varmaan koskaan saa tätä menoa yhtään uutta ystävää täällä Oslossa ja huomaan sit joskus viiden vuoden päästä että en oikeesti tunne tästä maasta ketään ja Suomessakin mun ystävät on varmaan unohtaneet mun olemassa olon kokonaan kun oon niin kamalan huono lähettämään edes yhtä viestiä heille."

"En oo saavuttanut sitten mitään mun elämäni aikana, en mitään mainitsemisen arvoista ja tämä blogikin on vaan keskinkertainen tekele ja menin vielä ekologisuus ja slow-fashion aatoksissani päättämään etten halua kaupallistaa tätä siten, että voisin tästä saada ees rahaa itselleni"

"En oo missään riittävän hyvä vaan monessa asiassa vaan ihan keskinkertainen ja tuntuu että mun ympärillä kaikki on superlahjakkaita jossain"



Jotenkin tää mun stressi kulminoituu siihen, etten A) ole mielestäni matkustanut vielä tarpeeksi paljon ikäisekseni B) en ole vielä valmistunut yliopistosta ja gradukaan ei oikein etene (musta johtumattomista syistä) ja C) en tiedä sitten yhtään mitä mä haluan tehdä elämälläni. Muuta kuin täyttää mun kodin kasveilla ja kissoilla. 

Puhuttiin viikonloppuna vaihtarikavereiden kanssa rekrytoinnista ja siitä miten usein haastatteluissa kysytään kysymyksiä kuten "mikä on ollut hetki sun elämässä kun epäonnistuit" "minä hetkenä sun elämässä oot ottanut ohjat omiin käsiin ja ollut johtajana jossain tilanteessa" jne. Ja mä jäin sitten oikeasti miettimään näistä kysymyksiä ja mun vastauksia tähän asiaan ihan kunnolla. 

Ja en keksi mitään kerrottavaa. Tuntuu että mun koko elämä on ollut kädenlämpistä ja mitäänsanomattomaa. En oo tehnyt mitään. En millään keksi vastausta kysymykseen, että milloin olisin epäonnistunut. Mitään muuta kuin sen, että joo sain laskiksen ja rahiksen tentistä vaan 1:sen fuksivuonna tai että vitsit harmittaa kun en saanut kandista 5 vaan pelkän 4:sen. Ja eihän nää nyt oo mitään epäonnistumisia!! En tiedä myöskään käviskö se, että joo en päässyt siihen yhteen duuniin mitä kerran hain tai että vitsit kerran mokasin ja sanoin jotain tyhmää tässä yhdessä tilanteessa. Tätä pitkään pohdittuani lentokoneessa tajusin että miksi mulla ei oo näitä tarinoita jotka sopis tähän kysymykseen, on se että mä oon _aina_ tehnyt niinkuin pitää ja valinnut sen oikean valinnan. Tykkään ajatella että mä oon seikkailunhaluinen, riskinottaja ja yllytyshullu, mutta tajusinkin että mä oon se joka tekee aina oikein tilanteissa enkä lähde ottamaan riskejä tai testaamaan mitään. Tää kulminoituu siihen eniten, että oon mennyt lukiosta suoraan yliopistoon ja sillä tiellä oon vieläkin. En ehtinyt missään vaiheessa elää sinä välissä, koska oon ollut siinä opiskelut-kesätyö oravanpyörässä jo viisi vuotta. Joululomilla oon mennyt kotiin ja vähän kateellisena katsellut kun tutut lähtee kuukaudeksi Aasiaan, kuitenkaan itse uskaltamatta tehdä sitä ratkaisua. En koskaan ajatellut että pitäisin välivuoden ja kokeilisin elämää ilman opiskeluja. En tiedä vieläkään minkälaista se on. Ja nyt kun valmistuminen kolkuttelee ovella tänä vuonna, tiedän että koen kamalaa painetta itseltäni että pakko löytää hyvä duuni ja pysyä sitten siinä mahd. pitkään. Mutta missä vaiheessa mä ehdin tehdä niitä vääriä valintoja? Ehkä hetki mun elämässä jolloin epäonnistuin, onkin tämä, että en oo ehtinyt missään vaiheessa elää kunnolla ja ottaa riskejä. Velvollisuudet on aina jotenkin sitoneet mut paikoilleen ja oon halunnut tehdä aina "oikein". Kai tää on tätä kympin-tytön syndroomaa tai jotain sinne päin. Kyseenalaistan paljon, että miksi oon just tehnyt näin, miksi en lähtenyt opiskelemaan yliopistoon ulkomaille, miksen oo etsinyt töitä enempää ulkomailta tai miksen oo ottanut enemmän riskejä.

Musta tuntuu että mä tarvitsisin paljon enemmän kokemuksia mun elämään, riskejä, epäonnistumisia, hulluttelua, rohkeutta, seikkailua ja erilaisia tapahtumia, mutta sen sijaan mä makaan lamaantuneena kotona enkä tiedä mitä mä tekisin mun elämällä. 


 Ahh ja se vasta stressaakin se, että mitä ihmettä mä haluan tehdä isona. Monet mun kavereista on jo "unelma"duuneissaan ja ainakin tietoisia siitä mitä he haluaa tehdä urallaan. Ne tekee 10-tuntisia työpäiviä, koska he on kunnianhimoisia etenemään urallaan ylöspäin ja mä en pääse sängystä ennen 9 ylös. Mä kun en vieläkään tiedä mitä mä haluan tehdä mun elämälläni. Pelkään että tartun siihen turvalliseen ja oikeaan vaihtoehtoon ja sitten huomaan 50-vuotiaana, ettei ei hele nyt jäi se elämä elämättä ja nuoruus kokematta. 

Mutta miten voi unelmoida jostain jos ei tiedä edes että mistä unelmoi??? 

Mä en edes tiedä haluanko vaan jonkun "perusduunin" vai jotain paljon haastavampaa ja antavampaa. En tiedä oonko mä kouluttautunu oikealle alalle ja missä maassa sitä edes haluaisin työskennellä. Katson kun puolitutut perustaa yrityksiä ja on #girlbosseja ja mä en jaksa edes tehdä itselleni lounasta kotona ollessani vaan syön juustoa suoraan juustosta höyläämällä. Vaihtoehtoja tuntuu olevan niin monia etten mä edes tiedä mistä mä alkaisin unelmoimaan. Paitsi siitä että matkasuunnitelmat ois loputtomia ja aina ois tiedossa uusi seikkalu jonne lähteä elämää pakoon. Tätä kriiseilyä tuskin myöskään helpottaa se, että poikaystävällä on elämä hallussa ja sitä rataa. Joskus pelkään että koska se on helpointa, liimaudun jotenkin hänen elämään mukaan, ilman että koskaan luon sitä omaa unelmaa ja elämää. 


Tiedän että tää mun kriiseily on järjellä ajateltuna ihan typerää. Ulkopuolisen silmin mun elämä on varamsti aika seikkailu-painotteista ja teistä tuntuu varmaan typerälle että valitan siitä etten oo päässyt matkustamaan tarpeeksi, kun todellisuudessa oon just vasta palannut Pariisista ja vietin alkuvuoden Uudessa-Seelannissa. Oon aika varma myös siitä, että oon ottanut riskejä elämässä ja tehnyt rohkeita päätöksiä, mutta ne ei vaan enää tunnu siltä mulle. Ja tuntuuhan tää kriisi ja ajattelutapa typerälle kun itsekkin tätä järjellä ajattelen. Mutta kun mä en usein ajattele järjellä, vaan tunteella. Vaikka oonkin optimisti hyvänä päivänä, niin niinä huonoina päivinä oon kamala stressaaja, joka velloo jonkin sortin itsesäälissä ja luulee että mun elämä on 24-vuotiaana käytännössä jo ohi. Näinä hetkinä oon melkein varma siitä etten tule koskaan valmistumaan kauppakorkeakoulusta ja tuun olemaan loppuelämäni työtön. Tuntuu etten oo tehnyt mun elämän aikana mitään merkittävää ja mietin että miten oon päätynyt tähän pisteeseen missä oon nyt elämässäni. Oliko kaikki sattumaa vai oonko tehnyt aktiivisesti nämä päätökset. Välillä tuntuu että mä vain ajelehdin mun elämässä päätöksestä ja elämänvaiheesta toiseen, koskaan kunnolla miettimättä ja kyseenalaistamatta vaihtoehtojani. Tuntuu että kaikki muut saavuttaa unelmiaan ja tekee töitä elämänsä ja unelmien eteen ja elämä hymyilee, kun mun suuri saavutus on se että mun kaikki kasvit tällä erää tuntuu pysyvän hengissä. En edes halua miettiä miten mun kriiseily kehittyy siinä vaiheess kun oon duunissa, nythän tää on vielä vähän harmitonta opiskeluaikojen kriiseilyä.





Yritän järkeillä ja todeta, että 24-vuotias on vielä nuori ja että ehdin varmasti tekemään vaikka mitä vielä elämäni aikana. Ehdin tekemään merkittäviä asioita, rohkeita juttuja, ei niin merkittäviä juttuja mutta sitäkin tärkeämpiä, ehdin vielä elämään ja kokemaan, näkemään maailmaa ja kaipaamaan kotiinkin. Tiedän että tulen keksimään mun unelmat ja tuun löytämään vielä itselleni huippuduunin ja toivottavasti myös kavereita Oslosta. Haluan olla itselleni armollinen ja jos tuntuu että tänään haluan olla vain kotona, niin sitten sallin itselleni sen. Mun suorituskeskeisessä menttaliteetissä on paljon hyvää, mutta myös paljon pahaa. Koen että oon epäonnistunut ihmisenä, kun en saa mitään aikaan päivän aikana. Mutta samalla pelkään että sallin itselleni liikaa sitä että jään vain mukavuusalueelleni enkä koskaan haasta itseäni tekemään mitään uutta tai vähän pelottavaa. Mun introvertti puoli tuntuu ottaneen musta aika ison otteen, koska mua ei edes haittaa se että oon vain kotona ja en tapaa ketään ihmisiä.

Kai se pelottaa, että yhtäkkiä huomaakin elämän kuluneen ohitse ja että itse on ollut vain sivustakatsoja ilman että on osallistunut siihen mitenkään. Jotenkin kaipaan sitä, että voin jättää jälkeni tähän maailmaan jollain tapaa ja musta on aina tuntunut siltä että mun kuuluu tehdä jotain "suurta" tai pientä, riippuu missä mittakaavassa asiaa katsoo. 

Koen jotenkin että aika menee niin sairaan nopeaa ja en ehdi itse mukaan siihen. Haluan oikeasti nautti ja arvostaa niitä ohikiitäviä hetkiä ja elää. Tää mun stressaaminen on jotenkin tällä viikolla levinnyt niin paljon mun ajatuksiin, että mä en enää saa edes unta. Ja mä oon aina se ihminen joka nukahtaa heti kun laittaa silmät kiinni. Uskon ja toivon että tää helpottaa kunhan vaan pääseen vihdoinkin kunnolla alkuun mun gradun kanssa. Vaikka rakastankin leppoissaa elämää, alkaa se varmaan lopulta kuitekin vaikuttamaan muhun henkisesti. Mä taidan kaivata sitä että saan asioita aikaan ja elämä etenee. Nyt varsinkin tuntuu että oon jäänyt niin paikoilleni, jämähtänyt tähän mitään tekemättömyyteen. Onneksi se tulee varmasti pian muuttumaan ja toivotaan että silloin myös helpottaa tätmä kriisi. Naurettava kahdenkymmenen ja jotain ikäkriisi.


Oon viime päivinä kuunnellut repeatilla Iisaa ja varsinkin kappaletta 'Polulta harhaan', missä todetaan että "tee kaikki ne virheet jotka sua niin pelottaa" ja ehkä just niin mun pitää tehdä. 

Tykkää-merkinnät

Kommentit

Siiri
Siiri,
Jäin ihan koukkuun sun blogiin ja oli pakko pistää toista kommenttia perään. Niin kauniita kuvia ja hyvää pohdintaa. Tää blogi jäi mun lukulistalle. <3
www.blogger.com/profile/004921293520629597
Reetta Pellikka
Reetta Pellikka,
Kirjoita kommentti...
IP: 82.99.3.229