OMAN KROPAN HYVÄKSYMISESTÄ

LIFE

Tämän matkan myötä olen julkaissut huomattavasti enemmän bikini/uikkari kuvia blogissa, kuin mitä normaalisti Suomessakaan kesällä teen. En koe että paljastavien kuvien julkaiseminen niin blogin kuin instagramin puolellakaan olisi edes "mun juttu". Vähäpukeisten kuvien julkaiseminen on mun mielestä melkein pelottavaa, vaikka kuvina niistä tykkäisinkin erittäin paljon. Joka kerta kun painan julkaise-nappia, mielessä käy että mitä jos kommenttiboksiin ilmestyykin negatiivistä kommenttia mun vartalosta? Tai arvostelua kuvista mitä julkaisen? Onko ne liikaa, vai liian vähän? 
Miksi sitten uikkarikuvia? Koska tykkään niistä! Meri, ranta ja uikkarit, on mun mielestä kombo joka harvoin menee kuvassa pieleen. Ensimmäinen perustelu on siis täysin esteettinen ja kuvauksellsisesta mielestä. Toinen syy on se, että haluan olla se muutos sosiaalisessa mediassa mitä mä itse sinne kaipaan. 
Mä oon suoraan sanottuna kyllästynyt vain siihen yhteen malliin naisista mitä sosiaalinen media ja media meille näyttää. Kaipaan enemmän vaihtelevuutta, erinäköisiä ihmisiä ja uusia "kauneusihanteita" vanhojen rinnalle. Kaipaan enemmän samaistuttavuutta, hieman realismia ja jotain uutta. 
Mä en mahdu somen ja median ihanne-naisen raameihin. Ja tämä on vaatinut multa vähän ajatustyötä, että olen hyväksynyt tämän asian. Kun huomaan kadehtivani upeita naisia instagramissa, pyrin toteamaan itselleni että olen vain erilainen, enkä yhtään huonompi. Erilaisuus on ihanaa ja se tekee meistä kaikista ainutlaatuisia, joten on niin masentavaa, että mitä itse arvostan muissa naisissa ja ihailen heissä, mollaan itsessäni ja pidän huonona. Olen viimeaikoina lukenut monia hyviä tekstejä kehipositiivisuudesta ja oman itsensä hyväksymisestä, minkä vuoksi olen myös rohjennut julkaista kuvia itsestäni, joissa en näytä siltä ihanteelta. Joissa näytän juuri omalta itseltäni. Kuvia jossa esittelen parhaana puolelani peppuani (kuten yhdelle kommentoijalle vastasinkin, kysymykseen miksi niin paljon kuvia pepusta!), kuvia joissa ehkä korostuu ne kohdat kehossani joita en aina niin rakasta. Kuvia joissa olen onnellinen ja jotka saa minut hymyilemään. Kuvia jotka tekee minut ylpeäksi omasta kehostani ja kuvia joilla haluan osoittaa että minäkin olen vain ihminen. 
Haluan olla yksi heistä, jotka jakaa sitä oman kehon hyväksymisen sanomaa. Haluan olla yksi heistä, joka hyväksyy kehonsa epätäydellisen täydellisenä ja arvostaa sitä kaikkea mihin se pystyy. On hulluutta että mun aivoihin on iskostunut että thigh-gap on juttu mikä tekee jaloista kauniit, koska uskon että fysiologisesti mun kehoa ei oo ees siunattu sellaisella rakenteella että se olisi mahdollista. Turhaan myöskään haaveilen pitkistä gasellikoivista, koska tässä ei tulla kasvamaan enää pituutta senttiäkään. Hullua on myös se, että mietin mun vatsaa melkein maanisesti niissä kuvissa missä mä istun, ei kai vaan näy yhtään pömpötystä tai makkaraa? En sano, että itsensä tavoitteellinen kehittäminen omaan ihanne kroppaan liikunnan avulla olisi huonosta. Itsekkin haaveilen että olisin ehkä vähän lihaksikkaampi, kiinteämpi. Mutta se todellinen päämäärä ja haave on se, että viihdyn omassa kehossani ja tunnen itseni hyväksi, omana itsenäni.
Haluan myös olla henkilö, joka julkaisee sosiaalisessa mediassa muiden nähtäville jotain erilaista, erilaista kroppaa ja ehkä sitä kautta rohkaisee muitakin olemaan ylpeitä omasta kehostaan. Mulla on aina ollut suhteellisen hyvä itsetunto ja suhteellisen sinut olen aina ollut kroppani kanssa, mutta siitä huolimatta välillä koen kamalaa huonomuutta siitä, etten ole samanlainen. Mietin että jos he pystyvät olemaan tuon kokoisia ja näköisiä, niin miksen minäkin pystyisi? Eikö minunkin kuuluisi? Koen, että oma kehoni on huonompi sen vuoksi että se on isompi. Siinä on enemmän peppua, reistä, vatsaa ja mitä vielä. Eihän minun missään nimessä tarvitse olla samanlainen. Riittää että olen omanlainen. Tämän viestin sisäistämisessä mulla on vieläkin välillä ongelmia. Joudun muistuttamaan isteäni siitä, että "ei, et laihempana ja pienempänä olisi parempi" tai "thigh-gap ja näkyvät vatsalihakset ei ole oletusarvo". Vaikka sosiaalinen media on täynnä toinen toistaan upeampia naisia, ei se tarkoita että minä olen ainut tavallinen ihminen. Koska siltä se saattaa välillä tuntua. Siltä että minä olen täällä yksin minun erilaisen kroppani kanssa. 
Tämän vuoksi uikkarikuvia. Että sosiaalinen media olisi vähän enemmän monimuotoinen. Vähän enemmän tavallinen. 
Koska loppupeleissä, mä rakastan mun kroppaa. Olen kiitollinen kaikesta siitä mihin se pystyy, kaikesta mistä se on selviytynyt. Mulla on terve keho, joka jaksaa juosta lenkin tai pystyy nopeaan räjähtävään spurttiin, mulla on motoriikkaa ja kehonhallintaa suoriutua monista vaativistakin liikkeistä, ja mulle melkein kaikki on mahdollista kropan puitteissa. Voin treenata maratonia varten (tosin polvet ei ehkä sitä jaksaisi, mutta teoreettisesti) tai erottuvaa sickspäkkiä varten, tai opetella surffaamaan tai pelaamaan käsipalloa jos haluan. Mä olen terve ja mulla on oikeasti kaikki mitä mä tarvitsen siihen, että voin hyvin omassa kehossani. Ainut mikä välillä puuttuu on mind-game. Mun tulisi olla armollisempi itseäni kohtaan ja yksinkertaisesti päästää irti satuttavista ajatuksistani itseäni kohtaan. 
Armollisuus. Sen hyväksyminen että en ole täydellinen. Kuka meistä edes olisi? Joten taas, siksi uikkarikuvia. Elämänmakuisia. 

Likes

Comments

Emppis
Emppis,
siulla on tosi kaunis vartalo. ja vielä kauniimpi siks, kun se näyttää..onnelliselta.www.blogger.com/profile/126406524181854731
Reetta Pellikka
Reetta Pellikka,
Kiitos ihanasta kommentista! Just onnellinen fiilis mulla on kropassani :--)www.blogger.com/profile/128716114949887362
Write a comment...
IP: 82.99.3.229